Purku

Se on varsin rumaa, mutta totta, sanoa että minulla ei olisi ainuttakaan ystävää jota en vihaisi.

Jokainen niistä muutamasta hyvästä ystävästä on satuttanut minua pahasti. Jokaiselta kysyttäessä, mitä pahaa olen heille tehnyt, saisi pitkän hiljaisuuden jälkeen vastauksen että ei se ole oikeasti satuttanut. Tottakai on aina näitä raapaisuja, joilla olen vähäisesti vahingoittanut. Mutta oikeasti vain vähän. Ehkä minulle ei sitten ole kaikkea kerrottu, mutta menneisyyttäni ajatellen, voin puhtain sydämin sanoa että en ole muille tehnyt pahaa.

Jokaisessa vastoinkäymisessä tai riidassa päädyn siihen että syy on minussa. Ja vihaan itseäni. Jos tosissaan miettii mitä tahansa konfliktia ystävän kanssa, ymmärtää että itsessä on se vika. Mutta näissä tilanteissa on aina vähintään kaksi osapuolta. Miksi syytös osuu aina itseensä. Toki se itsekritiikki ja itsensä ja ongelmiensa tiedostaminen. Mutta miksi silti ruoskia itseään niin pahasti?

Aina löydän syyn itsestäni ja syytän itseäni. Olisiko jo aika hyväksyä muiden virheet?

Vihdoinkin..

ihmiset, viha