Purku

Pian olisi luokkakokouksen tapaista. En ole ihan varma tahdonko mennä. Minä olen juuri niitä ihmisiä joita ei toivota mukaan, hauskempaa olisi ilman mutta kyllä saan nurkassa nököttää kunhan en häiritse. Ja jos yrittäisinkin, päälleni puhuttaisiin taas kerran. Minua hylkineet ja säälineet ihmiset ovat menneisyydessä mutta muistot ovat vieläkin tätä päivää. Suurin osa kouluajoistani olivat ihan täyttä paskaa. Minua kiusattiin henkisesti ja eristettiin ryhmästä. Mikä minussa oli vikana. Harmi etten silloin ymmärtänyt että yksinäisyydessäni voisin etsiä vahvuuksiani ja olla ylpeä itsestäni. Olin silloin luuseri.

Olen sitä vieläkin. Tahdonko siis mennä nurkkaan katsomaan kun ne ihmiset, joilla on ne hienot muistot ja kokemukset kaveriporukan kanssa, nauravat yhdessä parempina ja ilman sanoja tuomitsevat minut. Helvetti, kai minä saan olla katkera ja vihainen nykytilanteesta. En syytä luokkatovereita siitä että olen alkoholisoitunut, tupakoitseva, masentunut, ahdistunut ja läski tänä päivänä. Kaikki on itsestä kiinni. Mutta en kiellä etteikö menneillä ja ikävillä muistoilla olisi vaikutusta tähän. Mitä minä olisin nyt jos minulla olisi ollut kavereita lapsuudessa ja nuoruudessa. Ihan oikeita kavereita. Moni asia olisi varmasti toisin.

Paskat. Voisin vetää hymynaamarin päälle ja käydä vaikka edes vähän vittuilemassa. Tai sitten jään taas kotiin ryyppäämään.

ihmiset, katkeruus, masennus, muistot