Purku

Tunnen itseni niin pieneksi ja mitättömäksi tässä elämässä. Tässä maailmassa. En saa unta ja kamalat ajatukset täyttävät mieleni. Olen niin pieni, huomaamaton. Olen varalla, olen se toinen, se ylimääräinen. Mitä jos minua ei olisikaan? Jos minulle sattuisi jotain. Jos kuolisin. Tiedän että se huomattaisiin, tiedän että minua surtaisiin. Tiedän myös että siitä surusta pääsisi nopeasti yli. En tunnu olevan kovin tärkeä kenellekään. Minusta pidetään muttei rakasteta.

Rakastaako lemmikkini minua? Jos edes hän rakastaisi. Taitanee olla vain sitä riippuvaisuutta omistajastaan. Jos minulle kävisi jotain lemmikkini saattaisi saada uuden kodin. Lemmikkini saattaisi olla hädissään, ”Missä toverini on?” mutta selviäisi siitä. Tottuisi uusiin ihmisiin. Unohtaisi. Vai unohtaisiko? Voisipa lemmikkini kertoa minulle mitä hän ajattelee. Onko hänen elämänsä hyvää, viihtyykö hän täällä, olenko ollut tarpeeksi hyvä. Muistaisiko hän minut kun olen poissa. Rakastaako hän minua.

Minä välitän ihmisistä vaikka välillä haluaisi huutaa kaikille että haistakoon paskan. Mutten tee sitä. Ehkä se näkyy minusta mitä ajattelen. Ehkä siksi minua ei rakasteta. Olen ollut useamman vuoden surullinen ja masentunut. Onko se se syy? Vai eikö minua vain ymmärretä? Olenko koettanut liikaa ja yrittänyt miellyttää kaikkia niin että se on jo läpinäkyvää?

Soittelen ihmisille kun olen humalassa. En oikeastaan muulloin. En kaatokännissä vaan hyvässä hiprakassa (joka yleensä päättyy kunnon känniin) ja tykkään jutella muiden kanssa ja pyytelen lähtemään oluelle. Tiedän että minusta ei oikein saa muuta kuin juopotteluseuraa. En oikein tiedä minkälainen olisin tuttujen parissa jos olisin selvinpäin. Isolla porukalla kerään itselleni paineita etten ole ihana ja sosiaalinen minkä takia alan illan aika jossain vaiheessa juomaan. Soittelen ihmisille mutta he eivät soittele minulle. Minua masentaa kuulla tai nähdä myöhemmin kuvia illanistujaisista ja siitä miten mukavaa oli ja alan väkisin miettimään että ne eivät halunneet minua pilaamaan iltaansa.

Muutama päivä sitten kävi poikkeus. Yksi tuttu oli lähettänyt viestin että mennäänkö oluelle. Olin todella yllättynyt ja liikuttunut. Lähes itkin. Joku halusi lähteä _minun_ kanssani oluelle. Vai eikö se ollut saanut ketään muuta lähtemään? Joka tapauksessa olin iloinen että minut oli muistettu, huomioitu. Olin onnellinen että joku olisi pitänyt minusta edes sen yhden oluen ajan. Harmikseni huomasin viestin liian myöhään, en olisi ehtinyt minnekään ennen pilkkua.

Tätä kirjoittaessa se vain jotenkin iski pahasti: Olen työtön, alkoholisoitunut luuseri.

alkoholi, kuolema, lemmikki, masennus