Purku

Hetki siitä, kun viimeksi olen jaksanut kirjoittaa. Ja kun palaan tälle sivustolle; Kaikki on muuttunut. Inhoan muutoksia. Tämä on kamalaa.

En tiedä enkä ymmärrä, missä vaiheessa minä muutuin. Miksi minä muutuin. Olen ajatellut entistä itseäni. Kävin ulkona. Menin pihalle lukemaan. Kävin kävelyillä. Juttelin ihmisten kanssa. Minä pidin ihmisistä ja heidän seurastaan. Nyt olen erakoitunut kotiini. Makaan sängyllä. Olen internetissä. Käyn jääkaapilla ja vessassa. Ryyppään, kärsin krapulaa ja odotan koska voin juoda taas uudestaan. Kartan ihmisiä selvänä. Olen jollain vitun automaattivaiheella.

Tämä ei voi johtua noin kuusi vuotta sitten tapahtuneesta erosta, tai ensimmäisistä pakeista sen jälkeen. Tämä ei voi johtua siitä että vihaan itseäni niin henkisesti kun fyysisestikin. Tämä ei voi johtua siitä, että ystävä petti, tai toinenkin. Tämä ei voi johtua siitä, että toinen, se tärkeämpi (Rumaa sanoa näin) vanhempi kuoli, tai että olen nähnyt kuoleman monta kertaa. Tämä ei voi johtua siitä, että en ole saanut tai edes jaksanut hakea töitä mieleni vuoksi. Tämä ei voi johtua niistä saatanan lääkkeistä, jotka taas idioottina otin vastaan, kun lievän masennuksen kourissa hain apua. Apua että pääsisin jonnekin juttelemaan. Viimeisimmän diagnoosin mukaan masennukseni on nyt vakava.

Olen tavannut ihmisen, mutten hänestäkään osaa iloita. Pelkään, että jos lähenen liikaa hänen kanssaan, tapahtuu jotain paskaa joka vie minut pois hänen luotaan. Mitä parempi oloni hänen kanssaan olisi, sitä syöpyneempi tulisi oloni olemaan, kun kaikki murenee. Tiedän että niin tulee käymään. En uskalla olla onnellinen. En edes muista koska viimeksi olisin ollut. Vihaan sitä kun ajattelen näin. En haluaisi ajatella näin.

Minä yritän. Minä niin perkeleesti yritän nousta ylös ja päätyä takaisin ihmiseksi.

ahdistus, alkoholi, ihmiset, itsetunto, lääkkeet, masennus, Työ, väsymys, viha