Purku

Lemmikkini on kipeä. Minulla ei ole varaa viedä häntä eläinlääkäriin. En oikeastaan ole varma onko hän lääkärin tarpeessa mutta kun seuraavan kerran saan rahaa lykkään oman psykoterapeutin hakua ja satsaan lemmikkini tohtorille. Jos lemmikkini kuolee, kuolen minäkin. Sitä voisitte kuvitella että se on vain osa sielustani mikä kuolee. En missään nimessä vähättele muita ja muiden kokemuksia. Rakas lemmikki, ystävä, on järkyttävä menettää. Mutta minä tiedän että kun jään yksin, ei minulla enää ole virkaa. Minä kuolen silloin. Minulla ei silloin enää ole syytä olla olemassa. Tavalla tai toisella minä tapan itseni kun lemmikkini ei enää ole vierelläni.

Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Tähän ettei ole varaa elää. Että voimat eivät riitä. Rahat riittävät pakollisiin menoihin mutta miten minä sen jälkeen selviän. Pyhällä hengellä ei vatsaa täytetä ja vaikka minulla on tahoja joiden edessä voisin taas polvistua ja pyytää niin en voi näinkään jatkaa. Minulla on velkoja. Ei pahoja mutta omatuntoni ei kestä että olen ystäville velkaa. Maksan osissa takaisin. Vähän kerrallaan mutta silti olen aina vain auki. En voi aina luottaa siihen että muut pystyisivät auttamaan, enkä luotakaan. Kaikki on niin epävarmaa. En sano että olen yhteiskunnan hylkäämä. Tämä on omaa vikaani.

Minulle osoitetttiin taas tällä viikolla paikkani. Minä olen se kakkonen, se toinen, se hätävara, se jota ei oikeasti tarvita. Miksen minä voi oppia että tilanteet eivät muutu. Minä olen aina ollut yksin ja tulen myös olemaan. Vaikka miten olisi ihmisiä ympärillä olen silti yksin. Yritän kertoa ihmisille miltä minusta tuntuu ja kun he  kyselevät vointiani menen vain enemän solmuun. Sosiaalisuus on jotain ihan hiton hankalaa. Miten voin toiselle vastata kun en tiedä itsekään vastauksia. En ole yksin mutta nyt metsä ei vastaa.

Minulla on nälkä..

ahdistus, ihmiset, kuolema, lemmikki, masennus